Haasteet kasvavat kurssi kurssilta, joten varsinaiset piinaviikot, ainakin minulle. Kurssi oli myös varsin pitkä (4 vk) ja ehdin jo odottaa sen loppumista, aamukampa käytössä. Opettajalle sanoin lähtösanoiksi: "kurssi oli pitkä, tuskallinen ja työteliäs."
Opettaja oli vaativainen ja käytti venäläistä pedagogiikkaansa. Vaikka olikin tuttu jo syksystä, sai minut taas murtumaan. Vastustuskyky meni ja sairastuin kovaan flunssaan. Olin 6 päivää poissa ja sen jälkeen oli todella suuria vaikeuksia päästä työskentelyvireeseen. Toiset olivat ehtineet jo viikon tehdä uusia aiheita ja se, että minulla oli vain viikko aikaa yrittää selvitä tehtävistä, lisäsi paineita. Opiskelutehtävämme ovat niin vaikeita, että ne vaativat ehdottomasti täydellisen keskittymisen työskentelyyn. Sairaus, toipilaisuus, stressi ja huolet estävät tuon intensiivisen paneutumisen. Hermostuminen ei auta asiaa ja niinpä minä ehdin menettää uskoni omaan osaamiseen ja tekemiseen kokonaan. Päätin, ettei minusta ikinä tule muotokuvamaalaria eikä ikinä öljyvärimaalaria. Kaksi päivää itkeä tuhertelin, mutta kuin ihmeen kaupalla sitten viho viimeisenä päivänä pääsin ylitse tuon kuilun ja homma alkoi lopulta luistamaan. Ei ollut ensimmäinen muotokuva, joka vasta viimeisenä päivänä lähti selviämään. Kova koulu, erityisesti henkisesti. Mutta taaskin kerran: lopussa kiitos seisoo!
Kahden ensimmäisen viikon piirrostehtävä oli lihastorson ja alastonmallin piirtäminen. Samasta mallista tehtiin iltapäivät muotokuvaa.
![]() |
opettaja avusti miehen piirtämisessä |
![]() |
tätä en voi omaksi työksi sanoa muuten kuin kankaitten osalta |
Seuraavat kaksi viikkoa piirrettiin luurankoa: jokainen luu kolmiuloitteisesti!! Iltapäivällä uudesta mallista muotokuvaa. Aiemmilla kursseilla on maalattu vain pää ja hartiat vaatteiden kera. Nyt ensimmäistä kertaa paljas ylävartalo ja kädet mukaan. Ja aamut alkoivat anatomian luennoilla: käytiinpä kaikki luut ja lihakset yksitellen läpi ja nyt ne on sitten vielä osittain piirrettykin.
![]() |
keskenhän se jäi |
![]() |
murheengryyni, mutta melkein oma |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti